tiistai 5. heinäkuuta 2016

Jerry Spinelli: Tähtityttö (juonipaljastuksia)


Näin Tähtitytön Finnconin kirjakirppispöydällä ja muistin että joku on joskus ylistänyt sitä. Ajattelin, että ehkäpä tämä olisi hyvä lisä kirjastoni kokoelmaan, eikä kahden euron hintakaan huipannut päänuppia. Mukaan siis!

Jerry Spinellin Tähtityttö on hämmentävä nuortenkirja. Toisaalta se sai hymyilemään ja hykertelemään ja ajattelemaan, että kyllä, mahtavaa, tämä täytyisi kaikkien lukea! Mutta toisaalta... Kun viimeinen sivu oli luettu, en tiennyt, tahdonko sittenkään suositella tätä kenellekään. Mitä tämä kirja oikein yrittää sanoa?

Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Leo Borlock, jonka kouluun tulee syksyllä uusi tyttö. Tämä tyttö on aiemmin ollut kotiopetuksessa ja hän on hiukan erikoinen: hän käyttää erilaisia vaatteita, koristelee pulpettinsa verhoilla ja kukilla, kuljettaa mukanaan lemmikkirottaansa Kanelia, laulaa joka päivä koulun ruokalassa syntymäpäiväsankareille säestäen ukulelellaan ja kaiken kukkuraksi hän kutsuu itseään nimellä Tähtityttö. Johan sitä nyt vähemmästäkin menee koko koulu ihan sekaisin!

Ensin kaikki vain tuijottavat Tähtityttöä ja yrittävät päättää, miten häneen pitäisi suhtautua. Jotkut epäilevät, että Tähtityttö on näyttelijä joka on palkattu kouluun vähän sekoittamaan kuvioita. Kukaan (paitsi päähenkilö Leo) ei usko hänen olevan oikeasti tuollainen.

Kyräilevään tilanteeseen tulee käänne, kun Tähtityttö yllättäen ilmestyy koulun jalkapallomatsiin (laji vaikuttaa amerikkalaiselta jalkapallolta, mutta en ole aivan varma). Hän järjestää kentällä sellaisen shown että seuraavaan otteluun tulee moninkertainen määrä yleisöä, ja niinpä hänet kutsutaan mukaan koulun joukkueen huutosakkiin. Ennen pitkää Tähtityttö on koulun suosituin oppilas ja kaikki alkavat toteuttaa itseään rohkeammin ja ovat ystävällisempiä toisilleen.

Tässä vaiheessa kaikki on ok ja Kirjapallo on tyytyväinen. Mutta kirja on vasta alussa...

Jos et halua spoilautua (tämän enempää), kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Tähtitytön suosio päättyy, koska hän hurraa otteluissa kaikille - siis myös vastapuolelle. Viimeinen pisara putoaa, kun vastapuolen tähtipelaaja loukkaantuu pelikentällä ja Tähtityttö rientää lohduttamaan häntä. Siitä lähtien kukaan ei enää halua olla missään tekemisissä Tähtitytön kanssa. Hän on kaikille pelkkää ilmaa.

Leolle hän ei ole pelkkää ilmaa, koska hän on Tähtitytön poikaystävä, mutta pian kukaan (parasta ystävää lukuunottamatta) ei puhu myöskään Leolle. Ja Leoa tämä alkaa ottaa päähän. Niinpä Leo alkaa kouluttaa Tähtitytöstä "normaalia".

Tässä kohtaa oli pakko pitää lukemisessa pieni irvistelytauko.

Mutta vaikka Tähtitytöstä tulee (Leon sanoin) "ihanan normaali" Susan Caraway, koulun oppilaat eivät vieläkään kiinnitä häneen minkäänlaista huomiota. Ja niinpä Susan ryhtyy taas Tähtitytöksi ja Leo alkaa mököttää.

Jos tällä tarinalla olisi jonkinlainen onnellinen loppu, niin hyvä, mielelläni suosittelisin tätä vaikkapa koulumme vitosille ja kutosille. Mutta kun ei.

Tähtityttö kokee viimeisen suosion hetkensä, kun hän tansseissa alkaa vetää letkajenkkaa (Siis letkistä? Oikeasti?? Kyllä vaan, letkajenkkaa eli Bunny Hopia.) ja kaikki liittyvät tanssiin mukaan. Tanssin jälkeen eräs koulun bimbo lyö häntä kasvoihin, eikä Tähtityttöä nähdä enää milloinkaan. Hän ei onneksi tapa itseään, vaan "vain" muuttaa jonnekin muualle.

Eikö Tähtitytöllä oikeasti ollut muuta mahdollisuutta kuin vaihtaa paikkakuntaa?

Millaisen viestin tämä kirja tahtoo antaa oman identiteettinsä kanssa painiskeleville nuorille? Jos teet virheen, kukaan ei koskaan anna sitä anteeksi? Jos olet erilainen kuin muut, sinua ei hyväksytä vaikka tekisit mitä?

Kaiken lisäksi viimeisillä sivuilla vielä oikein mässäillään Tähtitytön tekojen vaikutuksilla, ihan niin kuin kuolleiden elämää usein romantisoidaan jälkeenpäin. Esimerkiksi:

Koulussa on uusi kerho nimeltä Auringonkukat. Siihen päästäkseen täytyy allekirjoittaa lupaus tehdä "yksi mukava asia joka päivä jonkun toisen hyväksi". 

Elektronien nykyinen soittokunta on luultavasti Arizonan ainoa kouluorkesteri, jossa on ukulele. 

Luen sanomalehtiä. Luen ne perusteellisesti. Hyppään etusivun uutisten ja suurten otsikoiden yli takasivuille. Luen paikallisuutiset ja palstanpäät. Huomaan, että pieniä ystävällisiä tekoja tehdään kaikkialla, Mainesta Kaliforniaan. Luin Kansas Cityssä asuvasta miehestä, joka seisoo vilkkaassa risteyksessä joka aamu ja vilkuttaa töihin matkaaville ihmisille. Luin oregonilaisesta pikkutytöstä, joka myy limsaa kotipihallaan, viisi senttiä lasi - ja tarjoaa joka asiakkaalle kaupanpäällisiksi selän rapsutusta. 

Kun luen tällaisista tapauksista, mietin onko hän tuolla? (s. 208-209)

...Siis että hän ehkä joutuu muuttamaan yhä uudelleen ja uudelleen...?

Kirjan takakannessa lukee: "Teos rohkaisee jokaista olemaan ainutlaatuinen omalla tavallaan." Jaa että rohkaisee vai?? Kyllähän se varmaan pistää ajattelemaan, joo, mutta todennäköisesti juuri niitä ihmisiä jotka ajattelevat vähän liikaakin...

Olenko minä jotenkin outo, vai tuntuuko jostain muustakin että tämän aiheen käsittely ei nyt mennyt ihan nappiin?

Saattaa toki olla, että olen aika herkkis suvaitsemattomuuden suhteen näin Finnconin taikamaailman jälkeen! ;)

Jerry Spinelli: Tähtityttö (2003) / Stargirl (2000)
kääntäjä: Kaijamari Sivill
WSOY, 209 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi! :)